Arvosteluja

vihreaa_ruohoa_vihreaa_verkaa

Markku Soikkeli 24.8.2014
Satakunnan Kansa 2.10.2015

Advertisements
Categories: Uncategorized | Leave a comment

Matkakirja on valmis!!!

Aloitin vapaaehtoistyöt kolme vuotta sitten, syksyllä 2011. Kolme vuotta ja 195 sivua Thaimaasta, Australiasta, Japanista, Taiwanista, Vietnamista ja Suomesta!

Nyt tekisi mieli sanoa: ei koskaan enää. Mutta kukapa tietää…

Ja nyt tarjoamaan kirjaa kustantajalle!

Categories: Suomi | Leave a comment

#45: Star Wreck onnistui!

Vapaaehtoistyötä voi tarkastella monesta eri näkökulmasta: esimerkiksi vapaaehtoistyönantajan tai vapaaehtoistyöntekijän näkökulmasta tai sitten yleisenä yhteiskunnallisena ilmiönä.

Vapaaehtoistyöhön liittyy monia väärinkäsityksiä. Yksi niistä on, että vapaaehtoistyötä tekevät hyväsydämiset idealistit. Toki näitä idealistejakin joukkoon mahtuu, mutta suurin osa vapaaehtoisista on nuoria ihmisiä, jotka haluavat säästää rahaa samalla, kun matkustavat. Vapaaehtoistyötä ei tarvitse yleensä tehdä kuin 5 tuntia 5 päivänä viikossa, jolloin loppuajan voi käyttää matkakohteeseen tutustumiseen. Rahaa säästyy roimasti, sillä ruoka ja asuminen saattavat olla ilmaista. Syyt vapaaehtoistyön tekemiselle ovat hyvinkin käytännölliset.

Toki idealistejakin on. Amerikkalainen tyttö kirjoitti blogin valkoinen tyttö –syndroomasta. Siinä idealistinen valkoihoinen tyttö lähtee ”muuttamaan maailmaa” esimerkiksi Afrikkaan. Amerikkalaisen tytön piti auttaa rakentamisessa, mutta hän ei oikeastaan tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Yöllä selvisi sattumalta totuus: afrikkalaiset purkivat vapaaehtoisten rakentaman osuuden talosta ja rakensivat sen uudelleen. Vapaaehtoisia kutsuttiin paikalle vain rahan vuoksi, sillä näiden vapaaehtoisten piti myös maksaa oleskelustaan. Heidän työnjälkeensä ei missään vaiheessa edes uskottu. Amerikkalaisen tytön neuvo oli: tee vapaaehtoistyötä vain, jos sinulla on todella koulutus kyseiseen työhön.

Kolmas syy vapaaehtoistyön tekemiselle voi olla yksinkertaisesti työttömyys ja neljäs avun hakeminen. Maailmalla ja Suomessakin on olemassa yhteisöjä, joihin otetaan vapaaehtoisia eheytymään erilaisissa elämänkriiseissä. Oma vapaaehtoistaipaleeni alkoi juuri näin. Olin henkisessä kriisissä ja aloin etsiä internetistä yhteiskunnan ulkopuolisia yhteisöjä. Löysin Salosta majatalon, joka mainosti itseään ”ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden paikkana”. Majatalo vaikutti Suomessa täysin poikkeukselliselta. Olin aikaisemmin käynyt Keuruun ekokylässä, mutta siellä oli suoraan sanottu, ettei toimintafilosofiaan liittynyt avun antaminen henkisessä kriisissä.

Kun olin nuori ja kävin vielä yläastetta, koulusta kotiin tultuani avasin television. Sieltä tuli niin sanottuja B-luokan lännenelokuvia — halvalla tehtyä amerikkalaista viihdettä. Mutta mielen rentouttamiseen se oli mitä parhain tapa: B-elokuvan katsomisen jälkeen mieli oli palautunut koulupäivästä ja jaksoi lähteä urheiluharjoituksiin. Nykyään tämä Hollywoodin B-elokuva on lähes kokonaan kuollut, koska televisioon kelpaa vain parempi viihde, eikä elokuvalevitykseen kannata lähteä kehnommilla tekeleillä. Youtube ja käyttäjien omat videot ovat korvanneet B-elokuvan. Vapaaehtoistyö on palkkatyön rinnalla kuin B-elokuvaa: silläkin on paikkansa, vaikka laadullisesti se ei koskaan voi olla yhtä hyvää.

Palkkatyössä ihmisellä on yleensä jokin vastuu, hänellä on sovittu työaika, loma-ajat on määritelty laissa, on säädetty irtisanomisajoista ja jos työntekijä kokee, että häntä on kohdeltu lain näkökulmasta väärin, on ainakin teoriassa mahdollisuus hakea oikeutta lakiteitse. Vapaaehtoistyö on villiä länttä, jossa mikään ei ole säädeltyä, hyvässä ja pahassa. Vapaaehtoistöitä on helppo saada ja uuteen paikkaan on helppo mennä, mutta jos ongelmia ilmaantuu vapaaehtoistyönantajan kanssa, ei kukaan suojele vapaaehtoistyöntekijää. ”Pakatkaa ja lähtekää huomenaamulla”, sanottiin Japanissa parille vapaaehtoiselle. Nämä vapaaehtoiset olivat kylläkin tehneet pienen rikkeen, sulkeneet baarin liian aikaisin, mutta muuten he tekivät työnsä ihan kohtuullisesti. Miten kävisi Japanissa oikealle baarityöntekijälle, jos typötyhjän baarin sulkisi liian aikaisin? Suomessa saattaisi saada potkut.

Australiassa niin kutsutussa henkisessä yhteisössä minut yritettiin savustaa pikaisella aikataululla pois, koska en johtajattaren mielestä ollut tarpeeksi kiinnostunut heidän ideologiastaan. Olin tiukkana ja sanoin, että vie aikansa, ennen kuin löydän uuden paikan. Yrittivät vielä mokomat kiristää lopussa rahaa minulta, vaikka missään vaiheessa ei ollut ollut puhetta siitä, että vapaaehtoistyöstä pitäisi maksaa! Näin vapaaehtoisia viedään joskus kuin pässiä narussa ja he joutuvat mielivaltaisten päätösten uhreiksi. Toki niin kutsutuilla oikeillakin työpaikoilla sitä tapahtuu, mutta omien kokemusteni perusteella oikeilla työpaikoilla leijuu kuitenkin yleensä jonkinlainen perusoikeudenmukaisuus ilmassa. Vapaaehtoistyössä ei aina niin ole.

Syyskuussa 2011 Salossa pääsin sisälle vapaaehtoistyöntekemisen ja yhteisöasumisen mielenkiintoiseen maailmaan. Pelkästään se oli tietysti ihmeellistä, että Suomessa on ainakin yksi paikka, jonne pääsee yrittämään elämistä muiden ihmisten kanssa, kun kaikki muut tiet ovat nousseet pystyyn. On ihmisiä, jotka yrittävät tarjota vaihtoehtoja valtavirran ulkopuolelta. Valtavirta tarkoittaa siis käytännössä työkkärin tai sossun asiakkuutta tai psykiatriseen hoitoon menemistä. Mutta silloin ihmistä kohdellaan aina järjestelmän osana. Kun ihminen on järjestelmän ulkopuolella, hänet nähdään ihmisenä.

Ei kaikki Salossa tietysti ollut unelmaa. Ristiriitoja syntyy aina. Yhteisöasumisen, vapaaehtoistyön ja muiden kokeilevien elämäntapojen siunaus ja kirous on siinä, että ne järjestyvät ihmisten mukaan, eivät lakien tai rahan tekemisen. Voi syntyä villiä vastuuttomuutta tai luovaa ja oivaltavaa elämää tai ihan tavallista elämää; kaikki voi olla retuperällä tai sitten tehdään enemmän töitä kuin oikeissa töissä konsanaan tai yritetään vain selviytyä.

Suomalainen Star Wreck –elokuva tehtiin kokonaan harrastelija- ja vapaaehtoisvoimin. Vapaaehtoistyöllä voi siis saada aikaiseksi kokonaisen elokuvan! Sitä on ladattu internetistä arviolta yli 3,5 miljoonaa kappaletta. Star Wreck on siten ollut myös suosittu, mutta onko se hyvä elokuva? Star Wreck on näyttelijäntyöltään ja juoneltaan sukua Hollywoodin B-elokuville. Se ei kuitenkaan vähennä elokuvan merkitystä. Business-maailman ulkopuolella on monenlaista toimintaa, joka ei aina täytä ”hyvän” kriteereitä, mutta se voi silti ajaa asiansa.

Vapaaehtoistyö on ikään kuin B-luokan palkkatyötä. Se sopii joillekin ihmisille joissakin elämäntilanteissa. Elämäntavaksi siitä ei kuitenkaan ole. Vapaaehtoistyö johtaa hyvin harvoin mihinkään merkittävään askeleeseen elämässä. Ylennystä parempiin töihin tai pääsyä osaksi vakihenkilökuntaa on harvemmin tarjolla, ei vaikka ihminen tekisi työnsä kuinka hyvin. Thaimaalaisessa yhteisössä johtajattaren kokematon miesystävä pääsi hyvinkin pian hääräilemään life coach –nimikkeellä, vaikka hänellä ei ollut varsinaista alan koulutusta. Myöhemmin miehestä tuli toinen johtajista. Ja johtajan oma naisystävä taas alkoi vetää PR-puolta. Toiset ovat yhteisössä pitkään ja tekevät työnsä parhaan kykynsä mukaan ja joutuvat seuraamaan sivusta, kuinka parempia paikkoja jaellaan esimerkiksi tyttö- ja poikaystäville. Se ei ole erityisen kannustavaa. No, jos sattuu rakastumaan vapaaehtoistyössä, niin sitten se on ollut kannattavaa — ja matka uuteen elämään jatkuu yleensä yhteisön ulkopuolella.

Vapaaehtoistyön filosofia liittyy pitkälti siihen, mitä pidetään hyvänä ja huonona elämänä. Joskus hyvä huono elämä voi olla parempaa kuin huono hyvä elämä. Pelaaja, joka hyvässä joukkueessa istuu aina vaihtopenkillä, voi alkaa kukoistaa huonommassa joukkueessa, jossa pääsee jatkuvasti kentälle. Hän ei saa arvostusta, mutta hän voi silti olla onnellisempi. Harva vapaaehtoistyössä kukoistaa pitempään, mutta lyhyitä kukoistuksen hetkiä kyllä voi olla.

Vapaaehtoistyöntekijän ei tarvitse ymmärtää, miksi jokin paikka tarjoaa vapaaehtoistyötä. Syitä voi etsiä ajattelemalla, ja paikan päällä todellisuus kertoo lisää siitä, mitkä vapaaehtoistyönantajan motiivit ovat. Niin kauan kuin tarjonta ja kysyntä kohtaavat, syntyy kauppa. Tässä mielessä vapaaehtoistyö muistuttaa tietysti kylmää yhteiskuntaa, jossa mitään ei saa ilmaiseksi.

Yksi merkittävä etu vapaaehtoistyöllä kuitenkin on oikeaan työhön nähden. Vapaaehtoistyöntekijästä ja vapaaehtoistyönantajasta tulee yleensä ystävät, ainakin jollakin tasolla. Työpaikalla pomo on taas aina pomo. Kun ihminen siirtyy toiseen työpaikkaan, hän on harvemmin enää yhteydessä vanhaan pomoonsa, muuta kuin työhön liittyvissä asioissa. Vapaaehtoistyössä näin ei ole. Kuulumisia vaihdetaan kuin ystävinä vielä vapaaehtoisjakson jälkeenkin. Joskus satelee pyyntöjä tulla käymään tai ehdotuksia tapaamisesta jossakin kaupungissa.

Vapaaehtoistyöpaikka onkin eräänlainen turvasatama. Jos ihminen hoitaa hommansa edes kohtuullisesti, voi yleensä koska tahansa ottaa yhteyttä ja pyytää, josko saisi tulla uudestaan. Oikeassa työmaailmassa näin ei ole. Jos on firman jättänyt, niin paluuseen liittyy aina monenlaisia kiemuroita: onko työpaikkoja enää tarjolla, onko koulutus enää ajan tasalla, miksi ihminen ylipäätään palaa takaisin, kun on kerran firman jättänyt?

Joulukuussa 2011 lähdin Salosta ja menin Thaimaahan tekemään vapaaehtoistyötä. Tein sen jälkeen yli 500 päivää vapaaehtoistyötä maailmalla. Ongelmia tuli vain yhdessä paikassa, joka mainosti itseään enemmän henkisenä yhteisönä kuin vapaaehtoispaikkana, vaikka paradoksaalisesti siellä piti tehdä täyspitkiä työpäiviä!

Ajattelin, että jos joskus palaisin Suomeen, niin voisin aina ottaa yhteyttä Salon majataloon. Kun ihminen otetaan ihmisenä vastaan, jotakin yleensä järjestyy. Mutta jos ihminen otetaan vastaan työntekijänä, kaikki riippuu siitä, sopiiko hän enää järjestelmään. Yhteiskuntaa ohjaa aina järjestelmä, ja sen ulkopuolella on toimintaa, jossa keskiössä on ihminen.

Categories: Suomi | Leave a comment

Vietnamin-blogi valmis

Vietnamista tuli vain 2 kirjoitusta (10 sivua). No, en viettänyt siellä viikkoa enempää. Nyt on jäljellä enää 1 kirjoitus Suomesta, ja kirja on valmis. Sitten tarjoamaan kustantajalle. Vaihtoehtoja: http://www.kirjapaja.fi/ , http://www.basambooks.fi/ , http://www.maahenki.fi/ . Kaikki nämä ovat valtavirrasta selkeästi erottuvia kustantamoita. Ja jos ei saa julkaistua, niin sitten omakustanne!

Categories: Vietnam | Leave a comment

#44: Sydämellisen naisen tarjous

Hostellinomistaja kertoi, että 20 000 dongia oli hyvä perusmaksu mopotaksimatkasta. Se oli noin 75 senttiä. Menin päivittäin kävelemään puistoon ja eräänä päivänä päätin mennä mopotaksilla. Silloin välttyisin parin kilometrin kävelymatkalta pakokaasukatkujen keskellä kaupungin kaduilla.

En tiennyt, miten mopotakseissa sovittiin hinta. Menin vain kyytiin ja osoitin kartalta puistoa. Kuski ymmärsi, ja lähdimme liikkeelle. Puiston portilla kuski pysähtyi ja hyppäsin pois. Kuski näytti kahta sormea, mikä merkitsi 20 000 dongia. Maksoin. Kaikki oli mennyt, kuten pitikin! Olin iloinen, että vietnamilaiset olivat rehellistä porukkaa.

Seuraavana päivänä yritin samaa uudestaan. Otin mopon hostellin läheltä ja osoitin kartalta puistoa. Kuski ei ollut sama. Saavuimme portille, ja kapusin alas. Kuski sanoi: ”Six.” Mitä, ihmettelin. ”Six thousand or sixty thousand?” kysyin. Kuski kirjoitti paperille 60 000. Kolminkertainen hinta!

Aloin jankata kuskin kanssa. Tiesin, että hän yritti huijata. Sanoin, että olin maksanut edellisenä päivänä vain 20 000. ”Twenty thousand, normal price”, sanoin. Kuski jatkoi kuuden sormen näyttämistä. Yhä uudelleen. Ja yhä uudelleen. Ja aina vain uudelleen.

Olen harvinaisen kärsivällinen. Maailmalla matkatessani minulla on vain yhden kerran palanut pinna niin paljon, että aloin huutaa suoraa kurkkua eräälle nuorukaiselle: ”You are a fucking asshole!” Se tapahtui Madeiran saarella, jossa nuori huumeriippuvainen yritti kerta toisensa jälkeen huijata rahaa — vaikka olisin antanut sitä huijaamattakin.

Rahatilanteeni ei ollut Vietnamissa mikään erityisen hyvä. Yritin jatkuvasti säästää rahaa. Kun jouduin mopokuskin huijaamaksi, olin lähempänä kuin koskaan sitä, että löisin jotakuta. Surullisinta huijareissa on se, että he eivät ymmärrä edustavansa koko kansaa. Yksikin riittävän negatiivinen kokemus voi saada matkailijan ajattelemaan: en tule koskaan tänne takaisin. Ja silloin kärsii koko maa, sillä matkailijan rahavirta siirtyy toiseen maahan. Niin kapeakatseinen on huijari, ettei tätä ymmärrä.

Maailmalla ollessani yritän aina edustaa maatani mahdollisimman hyvin, vaikka en tunnustakaan mitään kansalaisuutta. Toivon, että jätän positiivisen jäljen. Se että lähtee maahan, jossa on paljon korruptiota, ei tarkoita, että täytyy antaa sille itse periksi. ”Kaikki muuttuvat Thaimaassa huonompaan suuntaan”, minulle vakuuttelivat monet länsimaalaiset. Pysyin aika lailla samanlaisena — hyvässä ja pahassa. En valaistunut mutten tehnyt rikoksiakaan.

Annoin lopulta periksi huijarikuskille. Kun hän lähti, näytin keskisormea. Päivä oli armottomasti pilalla. Kymmenen kilometrin kävelyn jälkeen kiukku alkoi laantua. Aavistin kuitenkin, että nyt Vietnam alkaisi näyttää todellisia kynsiään. Ensimmäinen mopokyytini oli ollut ensikertalaisen tuuria. Toinen kerta näytti totuuden.

Päivittäin kävelylenkin jälkeen kävin suihkussa ja otin nokoset. Aika kului hitaasti, koska ei ollut mitään tekemistä. Illansuussa lähdin etsiskelemään ruokapaikkaa. Oli jo pimeätä, ja usein satoi vettä. Kadut olivat märkiä, ja katulamppujen valot heijastuivat tummista lätäköistä. Kaikki näytti ja kuulosti Suomen syksyltä — paitsi että oli lämpimämpää.

Ruokailun jälkeen kävelin vielä joskus sinne tänne yrittäen opetella katuja. Kerran astelin erään hienostohotellin ohitse. Kadunkulmassa seisoi nuori vietnamilainen mies.

”Minne olet menossa? Haluatko kyydin jonnekin?” mies kysyi.

”Ei kiitos, olen vain kävelemässä”, vastasin.

”Mitä haluat? Haluat varmasti jotakin. Haluatko naisen? Pystyn järjestämään”, mies maanitteli.

”Ei, en halua mitään.”

”Huumeita? Pilveä? Pystyn järjestämään”, mies jatkoi.

”Kiitos. Ei nyt.”

”Olen täällä iltaisin. Jos haluat jotakin, tule tänne. Pyydä vain”, mies yritti vielä.

Kiitin kohteliaasti ja jatkoin kävelyä. Aloin miettiä, olisiko sittenkin pitänyt pyytää jotakin eksoottista ja katsoa, miten hän olisi reagoinut. Vaikkapa sähkölamautinta. Kukapa tietää, vaikka se tulisi tarpeeseen Vietnamissa. Olisin halunnut käyttää lamautinta huijarikuskiin.

Jatkoin hiljaiselle ja pimeälle kadulle. Kadun toisella puolella seisoskeli 45-vuotias sydämellisen näköinen nainen. Hänellä oli pehmeät, ystävälliset kasvonpiirteet, ja hän näytti aivan äidiltä. Mieleeni juolahti, että hän saattaisi olla opettaja.

Katsoin silmiin, ja nainen käveli siinä samassa luokseni. Hän seisahtui eteeni. Ajattelin, että hän halusi varmasti jutella jostakin. Juttuseuran saaminen tuntui hyvältä. Juuri siksi istuskelin joskus kahviloissa, koska toivoin löytäväni ystävän. Toiveen toteutuminen oli luonnollisesti äärimmäisen epätodennäköistä.

”Buum buum”, nainen täräytti.

Jokainen Aasiassa matkannut tietää, mitä se tarkoittaa, vaikka ei olisi joutunutkaan käyttämään sitä. Se on sana, jonka joku länsimaalainen ystävä opettaa ensimmäisten viikkojen aikana. ’Buum buum’ tarkoittaa ’seksin harrastamista’. Nainen oli prostituoitu!

Olin kerta kaikkiaan hämmentynyt. Miten niin sydämellisen näköinen nainen saattoi olla prostituoitu? Eikä sitä sittenkään ollut vaikea selittää: hän saattoi olla esimerkiksi kahden lapsen äiti, joka oli hiljattain eronnut juoposta miehestään; kenties mies oli hankkinut elannon, ja nyt naisen piti hankkia elanto itse; tai ehkäpä hän sai päivätyöstään vain liian vähän palkkaa. Raha ajoi ihmisen tekemään mitä tahansa.

Elämän kylmyys iski Vietnamissa kasvoille joka suunnalta. Kieltäydyin naisen tarjouksesta ja jatkoin eteenpäin. En ollut viettänyt Bangkokissa aikaani huvittelukaduilla, ja siksi olin välttynyt alan ammattilaisten ehdotuksilta.

Vietnamissa tarjontaa oli ilmeisesti kaikkialla. Oivalsin, että palveluita järjestettiin hienostohotellin lähelle. Olin odottanut, että sydämellinen nainen olisi tarjonnut ystävyyttään. Olisin ollut valmis siitäkin maksamaan.

Vietnamissa elämän raadollisuus oli sitä, että rahalla sai kaikkea muttei ystävyyttä.

Menin muutamana iltana yhdeksältä hostellini lähelle kadunkulmaukseen, jossa oli köyhiä katumyyjiä. Halusin tukea vähävaraisia ihmisiä. Ostin kahvia ja keksejä, ja minulle järjestettiin jonkinlainen tuoli. En tiedä, mistä se johtui, mutta juuri heidän seurastaan nautin kaikkein eniten.

He osasivat sen verran englantia, että pystyimme vaihtamaan joitakin kuulumisia. ”Mistä tulet?” ”Minne menet?” ”Mitä teet täällä?” ”Kuinka vanha olet?” Sanoilla ei ollut niinkään väliä, tärkeintä oli tilanne itsessään. Halusin tuoda lämpöä heidän elämäänsä. Nauroimme yhdessä.

Juuri katumyyjissä oli nöyryyttä, jota kenelläkään muulla ei ollut. Miksi?

Ajattelin, että katumyyjät näkivät kaiken. He näkivät erimaalaiset turistit, hyvätuloiset astumassa ravintoloihin, kiireiset mopoilijat ja autoilijat tööttäilemässä, ja he näkivät prostituoidut ja hämärät kauppamiehet iltaisin. Mutta he näkivät myös koko vuodenkierron, jokaisen sateen, myrskyn, aurinkoisen päivän, tukahduttavan kesän, kostean talven, linnut ja pilvet taivaalla, ja ehkä joskus rakastuneen parin. Ja ennen kaikkea he näkivät myös oman itsensä osana tuota järjestelmää, alimpana kaikista kuin järven pohjassa oleva ankkuri.

Se, joka on alhaalla, näkee koko matkan ylös, mutta se joka on nousemassa ylös, näkee vain oman itsensä ja sen matkan, joka hänellä on kuljettavanaan, jotta hän pääsisi vielä ylemmäksi. Pohjalla olevan ankkurin ei tarvitse nousta ylös, sillä se tietää oman paikkansa.

Juuri siitä katumyyjien nöyryys syntyi, että he tiesivät olevansa samalla paikalla 10 ja 20 vuoden kuluttua. Heidän ei tarvinnut edetä ja kehittyä, vaan maailma eteni ja kehittyi heidän silmiensä edessään.

Kun istuin heidän kanssaan, olin enemmän kotona kuin keskiluokkaisen perheen hostellissa tai hyvätasoisessa ravintolassa olisin koskaan voinut olla. Katumyyjistä puuttui myrkyllinen joksikin tulemisen halu.

Categories: Vietnam | Leave a comment

#43: Henkireikä Hanoissa

Olin ollut Bangkokissa, joten tiesin, minkälainen kaaos on aasialaisessa miljoonakaupungissa. Tai ainakin luulin tietäväni. Lentolippu takaisin Taiwaniin oli viikon päästä. Mutta jos Vietnam tuntuisi kodilta, mikään ei estäisi minua jäämästä sinne. Viisumi oli kolmeksi kuukaudeksi. Menin Vietnamiin samalla asenteella, kuin olin mennyt kaikkialle viimeisen 10 vuoden aikana. Löytäisinkö kodin itselleni? Sittemmin kysymys oli menettänyt merkityksensä ja sen tilalle oli tullut rationaalisempi ymmärrys, ettei kotia ehkä löytyisikään. Kuuluin niihin, jotka kulkivat mutta eivät asettuisi.

Kun kuljin taksissa lentokentältä hostellille, tein tavanomaisia ensihavaintojani. Miten kuski käyttäytyi? Minkälaiselta maisema näytti? Miltä ilma tuoksui? Havaitsin, että Hanoin ilma tuoksui hyvältä. Tuoksussa oli likaisia rakennuksia, bensankatkua, tienvarren kasveja, kosteutta — jos sitä olisi pitänyt kuvailla makuna, olisin sanonut sitä makeaksi. Pidin Hanoin tuoksusta. Se oli hyvä enne.

Hostelli sijaitsi rautatieaseman lähellä. Sinne piti kävellä hämyisää ja pimeää kujaa pitkin. Itse asiassa hostelli oli hyvätuloisen hanoilaisperheen asunto, josta he vuokrasivat huoneita Airbnb-palvelussa. Asunto koostui kahdesta vierekkäisestä asunnosta, joissa kummassakin oli neljä kerrosta. Monikerroksiset asunnot olivat tyypillisiä aasialaisissa kaupungeissa.

Ensimmäinen huomioni asunnossa kiinnittyi siihen, ettei siellä ollut ikkunoita. Lähes kaikki valo tuli valaisimista. Luonnonvalon puute tuntui uskomattoman ahdistavalta. Sisällä ollessa ei koskaan tiennyt, minkälainen ilma ulkona oli. Säätä piti aina kysellä muilta hostellin asukkailta, jotka olivat käyneet ulkona. Omassa huoneessani havaitsin välittömästi raskaan kosteuden. Hanoissa ilmankosteus on niin suuri, etteivät kylpyhuoneen laatat koskaan ehdi kuivua, jos suihkua käyttää päivittäin. Muutaman nukutun yön jälkeen olin varma, että kylpyhuoneessa oli hometta. Voin pahoin öisin.

Olin yllättynyt, että melkein kaikki olivat antaneet hostellille positiivisia arvioita. Ulkoisesti kaikki oli kyllä siistiä. Luonnonvalon puute ja kosteusongelmat tekivät siitä kuitenkin ahdistavan paikan nukkua. Olisin mieluummin nukkunut vaikka bambumajassa. Ajattelin, etteivät nuoret ehkä noteeranneet muuta kuin pinnan.

Minulla oli viikko vapaa-aikaa. Mitä tekisin? Kun menin uuteen maahan, minua eivät ikinä kiinnostaneet turistikohteet ja shoppailu. Minua kiinnostivat paikalliset ihmiset. Paras tapa tutustua paikallisiin on vain mennä kävelemään kadulle, päämäärättömästi. Hostellimme lähellä kulki yksi Hanoin pääkaduista. Sinne meno oli järkytys. Siellä oli likaista ja meluista. Jalkakäytävät olivat täynnä mopoja ja roinaa. Autot ja mopot kulkivat täysin holtittomasti, minkäänlaisia liikennesääntöjä ei ollut. Torvet soivat jatkuvasti, ja autoja ja mopoja kulki väärään suuntaan vastaantulevien kaistoilla. Kadunvarressa oli katumyyjiä. Kaikki oli vielä monta kertaa Thaimaata alkeellisempaa. Näin iäkkäitä naisia, joilla oli termospullo ja pahvimukeja. Siinä he yrittivät myydä pakokaasujen keskellä koko päivän kahvia. Ja kaiken yllä lepäsi raskas kosteus. Hanoi oli totaalinen kaaos.

Vietnam oli rikastumaan päin, sillä ulkomaalaiset sijoittivat sinne liiketoimintaa ja rahaa. Toki talouden kasvu oli ailahtelevaa. Siitä huolimatta katukaaoksen vastapainona näkyi siistejä korumyymälöitä, ravintoloita ja elektroniikkaliikkeitä, jonne rikkaampi kansanosa suunnisti. Rikkaiden ja köyhien välinen vastakohtaisuus vain lisäsi Hanoin kaoottisuutta — tuntui, ettei Hanoi itsekään tiennyt, mitä se oli.

Menin sekaisin Hanoissa. Normaali suunnitelmani ”kävele ja etsi jotakin mielenkiintoista” ei enää toiminut. En halunnut viettää yhtään ylimääräistä aikaa kadulla. Palasin takaisin hostellille. Etsin Google Mapsista lähimmän puiston. Olin onnekas! Vain muutaman kilometrin päässä sijaitsi laaja puistoalue pienen järven ympärillä. Lähdin kävelemään puistolle. Se oli upea alue, jossa parveili kävelyteitä ja jossa oli kukkia, puita, istutuksia, pieniä myyntikojuja, ravintoloita, kuntotelineitä ja huvilaitteita. Siellä oli vehreää, eivätkä kaupungin pakokaasut yltäneet sinne asti. Järven ympäri kulki useamman kilometrin reitti. Puisto oli yksin Hanoin keitaista. Astuessani puistoon tiesin välittömästi, mitä sillä viikolla tekisin. Kävelisin ja istuskelisin joka päivä puistossa!

Vietin puistossa 1. päivänä kolmisen tuntia. Rakastin ihmisten katselemista. Aamupäivällä onkijoita ja kävelijöitä oli vielä harvakseltaan mutta riittävästi mielenkiinnon ylläpitämiseen. Palasin iltapäivällä hostellille. Varsinaisesti hostellinpitäjä oli perheen 25-vuotias poika, jolle vanhemmat olivat antaneet luvan pitää hostellia perheen asunnossa. Tapasin pojan ja kerroin innostuneesti puistosta.

”Miksi menet sinne aamupäivällä, kun siellä ei ole muita ihmisiä?” hän kysyi kummeksuen.

Oivalsin, että vietnamilaiset olivat samanlaisia massaihmisiä kuin taiwanilaisetkin. Puistoon mentiin kävelemään silloin, kun siellä oli muitakin, eli iltapäivällä töiden jälkeen. Eurooppalainen meni kävelemään silloin, kun omaan aikatauluun parhaiten sopi. Muilla ihmisillä ei ollut merkitystä.

Aasian-matkoillani rakkaus maaseutuun oli koko ajan kasvanut ja kasvanut. Bangkokia sieti juuri ja juuri muutaman päivän. Pohjois-Thaimaan Chiang Rai oli lämminhenkinen pieni kaupunki, mutta kaikkein hienointa oli ollut pienessä Samanmitin kylässä keskellä maaseutua. Taiwanissa olin hylännyt vapaaehtoistyön Kaohsiungin kaupungissa ja suunnannut maaseudulle Hualianin kaupungin lähistölle. Japanissa olin tehnyt vapaaehtoistyötä maaseudulla, mutta kielenopiskelu oli pakottanut minut kaupunkiin.

Jo muutaman päivän jälkeen tiesin, ettei Hanoista voisi koskaan tulla kotini. Inhosin sitä koko sydämestäni. Mutta Pohjois-Vietnamin pienet vuoristokylät ja -kaupungit kyllä vetosivat edelleen. Puhdas ilma, yksinkertaiset, lämminhenkiset ihmiset, pakoton tunnelma — sitä kaipasin.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Minulle kävi juuri päinvastoin. Näkökulmani kapeni koko ajan sen suhteen, minne voisin muuttaa pysyvämmin asumaan. Aasialaiset suurkaupungit hirvittivät, edes Japanin täydellinen siisteys ei tehnyt japanilaisesta kaupungista siedettävämpää. Puhumattakaan ilmastosta, joka ei juuri missään Kaakkois-Aasiassa sopinut pohjoismaalaiselle ympärivuotiseen asumiseen. Ja suuri osa Kiinaa eli saasteiden varjossa.

Kun olin aloittanut matkailuni, oli maailma näyttänyt avaralta ja mahdollisuuksia täynnä olevalta. Muutaman vuoden päästä tuntui, että etsin neulaa heinäsuovasta.

Totta kai ihminen sopeutuu kaikkeen, sellaiset ovat ihmisen aivot. Mutta uskoin yhä edelleen onneen. Ja siksi oli jatkettava kulkemista.

Categories: Vietnam | Leave a comment

Taiwanin-blogi valmis

Taiwanin-blogi on valmis. 28 sivua 8 päivässä, n. 3,5 sivua per päivä. Jäljellä on enää 3 kirjoitusta, ja kirja on valmis. Kokonaisuudessaan kirjaan tulee sivuja n. 200. Maat ovat Thaimaa (77 sivua), Australia (25 sivua), Japani (43 sivua), Taiwan (28 sivua) ja muutama kirjoitus Vietnamista ja yksi Suomesta. Aika lailla suhteessa vietettyyn aikaan. Keskimäärin voisi sanoa, että yhdestä kuukaudesta saa kirjoitettua 10 sivua. Aika vähän maailmalla tapahtuu!

Categories: Taiwan | Leave a comment

#42: Naja atra kylässä

Hostelli sijaitsi 15 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista luonnonsuojelualueella. Tyynenmeren rantaan oli vajaa 100 metriä. Hostellin takana oli koskematonta vuoristoa, ja edessä tie ja rantatörmä. Lähimpään naapuriin oli useampi sata metriä ja lähimpään kylään muutama kilometri. Olimme keskellä ei-mitään. Siitä huolimatta internet toimi katkeamatta ja televisiossa näkyi yli 100 kanavaa internetin kautta. Taiwan oli kehittynyt maa.

Hostellin takana oli pitkää ruohikkoa, jota ajoimme isolla trimmerillä. ”Laita saappaat jalkaan, kun menet sinne”, omistaja opasti. ”Miksi?” kysyin. ”Koska täällä on käärmeitä”, hän vastasi.

Kiinnostuin Taiwanin käärmeistä. Olin hämmästynyt, sillä Taiwanissa oli monia tappavia myrkkykäärmeitä. Siellä asusti myös kiinalainen kobra. Portugaliin kuuluvalla Madeiran saarella ei asu ainuttakaan käärmettä. Olin viettänyt siellä yhden talven. Ehkä siksi ajattelin, ettei Taiwanissakaan olisi käärmeitä. Mutta Taiwan oli ilmeisesti alkujaan ollut maayhteydessä Kiinaan, ja niillä oli paljon yhteisiä lajeja.

1900-luvun alkupuolella kobra puri Taiwanissa n. 600 ihmistä, joista 87 kuoli. Olin yllättynyt siitä, että vain 15 % pureman saaneista kuoli. Sittemmin oli kehitetty vastamyrkyt kaikkiin käärmelajeihin. Suurempi ongelma oli paikallinen kuolio, jonka pisto usein aiheutti. Kuolio jäi monasti pysyväksi. Taiwanissa oli myös yksi myrkkykäärmelaji, joka asui puussa. Joskus maastopyöräilijät joutuivat sen pistämäksi, kun pyöräilijän pää viiletti lähellä puiden oksia ja käärme iski vaistomaisesti!

Ymmärsin pikkuhiljaa, että alue, jossa asuin, oli käärmeiden paratiisi. Siellä oli ruohikkoa, kiviä, koloja, siellä ei liikkunut ihmisiä, ja ruokaa oli paljon saatavilla. Linnunmunia, sammakoita, hiiriä, liskoja. Kuvittelin virheellisesti, että päiväsaikaan käärmeet eivät liikkuneet. Luin lisää kiinalaisesta kobrasta ja sain selville, että itse asiassa se saalistaa päiväsaikaan ja auringonlaskun jälkeen. Siis juuri silloin, kun teimme työtä!

Kauhistuin siitä, mitä olin tehnyt aiemmin. Joskus iltaisin olin lähtenyt kävelemään rantapusikkoon pelkillä sandaaleilla sääret paljaina. Eikä mukanani ollut ollut edes taskulamppua! Kuunvalo ja katulamput olivat riittäneet. Kun tiesin käärmeistä enemmän, en lähtenyt enää ilman taskulamppua illalla rantaan.

Lämpötila kohosi tasaisesti. Toukokuussa se alkoi olla 30:n paikkeilla päivät ja yöt. Kävelin usein läheiseen kylään, jossa ostin kioskilta urheilujuomaa. Ajattelin, että sillä saisi paikattua mineraalivajetta. Istuskelin yhdessä vanhan naisen kanssa. Olimme hiljaa ja katselimme ja kuuntelimme merta.

Erään kerran kävellessäni kioskille näin neljä kuollutta käärmettä! Jokainen niistä oli auton yliajama. Kaikki olivat eri lajia. Omistaja kertoi minulle, että käärmeet kuolevat, kun ne ylittävät illalla tietä ja auto lähestyy. Auton valo saa käärmeen jähmettymään paikalleen, ja sitten auto ajaa sen ylitse.

Käärmeet olivat liikekannalla. Mietin, mikä sai ne liikkumaan. Sammakoita oli koko ajan yhä enemmän ja enemmän. Ne kurnuttivat yöllä keskenään korviahuumaavalla voimalla. Sitten ne hiljenivät. Pian kurnutus alkoi taas uudestaan. Sammakot asuivat teiden varsilla vetisissä ojissa. Ajattelin, että käärmeet siirtyivät nyt teiden lähelle metsästämään sammakoita.

Omistaja luki uutisista, että Länsi-Taiwanissa kobra oli tappanut koiran. Käärmeet olivat liikekannalla muuallakin Taiwanissa.

Eräänä aamuna omistaja oli menossa varastoon. Varastonoven alareunassa oli pieni rako. Omistaja näki, että jokin ryömi sisälle varastoon. Omistaja kauhistui.

Onneksi hostellissa oli vieraana taiwanilainen mies, joka tunsi luontoa. Omistaja pyysi miehen apuun. Mies avasi varastonoven varovasti ja astui sisälle. Mies näki nurkassa käärmeen. Hän tunsi käärmeitä. Se oli tappava kiinalainen kobra!

Kun kobra näki miehen, se lähti luikertelemaan kohti ovea. Mies otti luudan ja katkaisi pakotien. Käärme meni kerälle, nosti yläruumiinsa, levitti niskansa levyksi ja sihisi. Se oli tappavassa asennossa ja valmis iskemään!

”Soita palolaitos paikalle!” mies huusi omistajalle. Hetken päästä käärme rentoutui ja laski päänsä alas. Se tajusi, ettei pääse enää ovesta ulos. Siinä he sitten odottelivat hievahtamatta kymmenisen minuuttia, mies luuta kädessään ja käärme rentona maassa.

Palomiehet saapuivat. Heillä oli ammattilaisvälineet käärmeen pyydystämiseksi: pitkä tikku, jonka päässä oli pitimet, joilla käärmeen pää saatiin pidettyä paikoillaan; sekä tiivis häkki. Palomies pyydysti käärmeen tikulla ja asetti sen häkkiin. Käärmettä lähdettiin kuljettamaan ulos.

Hostellissa oli myös lapsia vieraana. Lapset eivät lainkaan pelänneet käärmettä, vaan he olivat innoissaan, kun näkivät kobran.

Missä minä olin? Kaikki tapahtui aamulla. Oli vapaapäiväni, ja olin vielä nukkumassa. Juuri kun häkkiä oltiin viemässä paloautoon, omistaja koputti ovelleni. Avasin oven, ja omistaja sanoi: ”Varastossa oli kobra! Haluatko nähdä sen?” Katsahdimme paloautolle päin, juuri kun häkki katosi auton sisälle. En nähnyt kobraa!

Myöhemmin omistaja kertoi minulle kaiken ja näytti valokuvia. Hän sanoi, että palomiehet eivät tappaneet kobraa vaan veivät sen vain kauemmaksi asutuksesta ja päästivät vapaaksi.

Kävin normaalisti varastossa viitisenkin kertaa päivässä. Vaikka olin tietoinen käärmeistä, en ollut ikinä kuvitellut, että ne voisivat luikerrella meidän tiloihimme. ”Mitä se oikein haki varastosta?” kysyin omistajalta. ”En tiedä, ehkä sisällä oli viileämpää”, hän vastasi, ”käärmeetkään eivät viihdy liiallisessa lämmössä.”

Ajattelin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin mennyt varastoon ja nähnyt pelottavan kobran, joka olisi paljastanut niskalevynsä. Olisin luultavasti saanut sydänkohtauksen! Entä miten olisivat reagoineet lapset, jos he olisivat menneet tutkimaan varastoa? Ehkä ne eivät olisi ymmärtäneet, että käärme on vaarallinen ja olisivat menneet lähelle?

Seuraavien päivien aikana olin vainoharhainen. Neljä kuollutta käärmettä tiellä ja elävä kobra varastossa! Kun kävelin iltaisin maantiellä, jokainen varjo ja katkennut oksa näytti käärmeeltä. Avasin varastonoven sydän kurkussa odottaen kuulevani sihinää tai tuntevani pistoksen nilkassani. Mutta enää käärmeitä ei näkynyt. Olivatko ne siirtyneet kesäasuinsijoilleen, jossa ne nyt lymysivät ja siksi eivät enää näyttäytyneet?

Minua harmitti, etten ollut nähnyt kobraa. Kun kerroin ystävilleni kobrasta, puhuin siitä, että ”löysimme hostellimme varastosta kobran”. Kuuluinhan joka tapauksessa hostellin tiimiin, joten en valehdellut.

Menin kioskille ja piirsin vanhalle naiselle kuvan kobrasta. Osoitin sormella hostellille päin. Nainen naurahti ja sanoi kobran nimen taiwaniksi. Ymmärsin, että hän oli elämänsä aikana nähnyt yhden jos toisenkin kobran, eivätkä ne olleet harvinaisuuksia sillä alueella.

Vanhan naisen kanssa oli hyvä olla, sillä puhua ei tarvinnut. Istuin alas ja aloin juoda urheilujuomaa. Katselimme ja kuuntelimme majesteettista Tyyntämerta, joka oli joka päivä erilainen. Meren rannalla ihminen oli mitätön. Odottelimme yhdessä kuolemaa, joka oli aina yhtä lähellä.

Categories: Taiwan | Leave a comment

#41: Japanilaisen salaisuus

Japanilainen nuorimies oli lyhyehkö ja voimakkaan näköinen. Hänellä oli komea musta tukka, ja hän hymyili melkein aina. Hymy oli aasialaista hymyä, josta ei koskaan tiennyt, mitä sen takana piili. Joka tapauksessa hän oli iloinen ja energinen. Hän oli tullut hostelliin viikon ennen minua, ja nyt työskentelisimme yhdessä.

En ollut päässyt vielä sinuiksi taiwanilaisen ilmaston kanssa ja kuvittelin, että aamulla olisi viileämpää. Ehdotin omistajalle, että aloittaisimme työt kuuden maissa, jotta välttäisimme pahimman kuumuuden. Myöhemmin opin, että Taiwanissa lämpö ei yöllä sanottavammin laske. Joskus yöllä on jopa lämpimämpää kuin päivällä. Jos päivä on pilvinen, ei oikeastaan ole merkitystä, koska työt aloittaa.

Heti 1. viikollani oli edessä vapaaehtoishistoriani hirvittävin työ. Meidän piti kävellä japanilaisen kanssa Tyynenmeren rantaan ja kantaa sieltä 10–30-kiloisia kiviä hostellille. Matka rannalta hostellille oli ylämäkeä. Kivistä rakennettaisiin aita näköesteeksi. 1. aamuna omistaja tuli töihin meidän kanssamme. Hän selitti, että halusi käyttää vapaaehtoisia, koska ei ”kyennyt” tekemään kaikkia töitä. Mutta sinä aamuna näin hänen kantavan raskaitakin kiviä vailla ongelmia.

Omistaja oli meidän kanssamme puolentoista tunnin verran, kunnes katosi jonnekin. Sen jälkeen hän ei enää palannut kantamaan kiviä.

Olin hätää kärsimässä heti alusta asti, mutta mitäpä olisin voinut tehdä. Kiviä piti vain kantaa ja kantaa. Japanilainen osasi ottaa paljon rennommin. ”You are a hard worker”, hän totesi 1. päivänä minulle. Aina välillä hän toppuutteli minua ja sanoi: ”Let’s take a break, let’s take a break.” Sitten juttelimme hiukan. Hän kertoi, että oli työskennellyt Tokiossa varastolla 8 vuotta ja tehnyt rahaa. Päivät olivat pitkiä, ja koko elämä meni työhön. Sitten hän oli päättänyt lähteä kiertämään maailmaa ja tekemään vapaaehtoistyötä.

Olin ottanut paidan pois kysyttyäni ensin luvan omistajalta. Japanilainen tutkaili kehoani. Olin onnistunut pysymään kohtalaisen hoikkana kävelemällä Japanissa, mutta voimanhankinta oli jäänyt vähemmälle. Siitä huolimatta japanilainen sanoi: ”Sinäkin olet tainnut harrastaa urheilua?” Sitten hän kertoi, että oli harrastanut judoa Japanissa. Huomasin, että kun hänestä otettiin kuvia, hän joskus nosti käsivartensa ylös ja pullisti sitä.

Kannoimme kiviä kolmisen tuntia ja sitten aloimme rakentaa niistä aitaa. Oli litteitä ja paksuja kiviä, pyöreitä ja neliskulmaisia, särmikkäitä ja tasaisia. En ollut koskaan rakentanut kiviaitaa. Omistaja kävi internetissä ja tuli sen jälkeen kertomaan meille, miten hänen mielestään aita piti rakentaa. Päätin kuitenkin luottaa onneeni. Tiesin, että jos kiviä vain latoisi päällekkäin, niistä lopulta muodostuisi aita. Helppoa se ei tietysti ollut. Tärkeintä oli asettaa pohjakerrokseen riittävän leveälti kiviä. Seuraavaan kerrokseen ei kiviä koskaan pystynyt asettamaan yhtä leveästi. Vaarana oli, että aita kapeni yläosaa kohti niin paljon, etteivät ylimmät kivet pysynyt enää paikoillaan.

Kun rakensin aitaa, japanilainen vain seurasi sivusta. Se tuntui ikävältä. Olinhan itsekin ensikertalainen. Tuli mieleeni, että japanilaiset halusivat välttää ikäviä tilanteita. Siksi hän mieluummin seurasi sivusta kuin olisi ottanut riskin ja kokeillut itsekin.

Onneen luottaminen toimi. Kiviaita rakentui vaadittuun mittaan ja oli vieläpä hienon näköinen. 1. päivänä saimme valmiiksi neljänneksen koko aidasta. Omistaja tuli katselemaan ja sanoi: ”Hyvä, hyvä, saatte tämän varmasti huomenna valmiiksi.” Minun olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ilkeyksiä, mutta tyydyin sanomaan: ”Ei, emme saa. Pikemminkin viikko tässä menee.” Arvioni osoittautui myöhemmin oikeaksi.

Illalla olin kuolemanväsynyt ja hiljainen. Japanilaisella oli energiaa ja hän lähti skootterilla retkelle lähiseudulle. Niin hän teki melkein joka päivä. Melkein 20 vuoden ikäero näkyi. Halusin viettää illat rentoutuen, mutta japanilaiselle työ oli vain sivuseikka ja retket päivän tärkein anti.

Nukuimme yöllä samassa neljän sängyn huoneessa. Japanilainen nukahti nopeasti. Sitten hän alkoi kuorsata. Hänen kuorsauksena oli äänekkäämpää ja raastavampaa, kuin olin koskaan ennen kuullut. Hain vessasta paperia ja yritin tehdä tupot korvilleni. Seuraavana aamuna sanoin omistajalle: ”Minun on vaihdettava huonetta.” Omistaja vastasi: ”Mutta hän varmasti loukkaantuu!”

Aasialaisen ja eurooppalaisen kulttuurin ero näkyi siinä, miten äänekkääseen kuorsaukseen suhtauduttiin. Aasialaisen mielestä samassa huoneessa piti nukkua silläkin uhalla, ettei saanut unta. Se oli kohteliaisuutta. Eurooppalainen ei empisi hetkeäkään, jos toinen huone oli saatavilla. ”Älä huolehdi”, sanoin omistajalle, ”en puhu kuorsauksesta mitään. Sanon, että haluan enemmän yksityisyyttä. Hänhän ei välttämättä edes tiedä, että kuorsaa. En halua olla se, joka paljastaa asian hänelle.”

Jatkoimme japanilaisen kanssa kiviaidan rakentamista. Minulla kävi harvinaisen hyvä tuuri, sillä oli viileämpää kuin normaalisti ja usein pilvistäkin. Olisin luultavasti saanut sairauskohtauksen, jos aurinko olisi porottanut täydeltä terältä joka päivä. Kun huomasin, että jo aamulla oli lämmintä, nukuin aamuisin hiukan pidempään. Ei ollut merkitystä, koska heräsi. Japanilainen nousi usein ennen minua. Japanilainen näki, kuinka väsynyt olin, eikä kehunut minua enää kovaksi työntekijäksi. Mutta hän ajatteli minun etuani ja muistutti aina, että pitäisin riittävästi taukoja. Se tuntui hyvältä. Hän oli nuorempi ja vahvempi, ja työ oli hänelle helpompaa.

Aina joskus kun istahdimme alas ja pidimme taukoa, japanilainen tutkaili kehoani arvioivasti.

Omistajan vieraita saapui torstai-iltana. Japanilainen ja minä jäimme molemmat viettämään iltaa hostellille. Olimme TV-huoneessa ja käytimme molemmat internetiä. Joskus vieraat tulivat TV-huoneeseen juttelemaan. Yksi vieraista meni japanilaisen taakse, ja japanilainen kääntyi ja sanoi: ”Hei, voisitko ystävällisesti mennä kauemmaksi pöydästäni? En halua, että katselet, mitä teen tietokoneella.”

Mietin, mitä salattavaa hänellä oli. Hän luotti minuun paljon enemmän. Oma pöytäni oli hänen takanaan ja kurkkaamalla pystyisin näkemään, mitä hän teki. En ollut kuitenkaan kurkkinut.

Silloin tällöin japanilainen nousi ylös ja haki lisää kahvia. Kiinnostukseni oli herännyt ja vilkaisin ruudulle, kun japanilainen seuraavan kerran meni noutamaan kahvia. Huomasin, että hänellä oli Facebook-sivu auki. Sivun oikeassa reunassa oli iso laatikko, jossa luki: ”I AM HAPPY TO BE GAY.” Sen jälkeen vilkuilin japanilaisen tietokonetta aika ajoin ja huomasin ilmoituksen aina olevan siellä. Se oli hänen elämänfilosofiansa.

Mieleeni palasi ystäväni, japanilainen temppelinomistaja. Hän oli kertonut, että Japanissa monet painilajien harrastajat mieltyvät omaan sukupuoleensa ajan saatossa. Se johtuu siitä, että he aloittavat painiharrastuksen jo pienenä ja viettävät kaiken vapaa-aikansa toisten poikien kanssa salissa, jossa heillä on yllään pelkät alushousut. Ajan myötä he vain mieltyvät poikiin.

Ajattelin, että se vaikutti paljon järkevämmältä selitykseltä kuin se, että seksuaalinen mieltymys on DNA:ssa.

Kun olin saanut selville japanilaisen salaisuuden, hän oli silmissäni yhä sama ihminen. Perjantaina saimme kiviaidan valmiiksi. Viisi päivää siihen meni, kuten olin arvioinutkin. Jouduin nukkumaan lauantaina japanilaisen kanssa samassa huoneessa, koska hostelli oli täynnä eikä vapaita huoneita enää ollut. Minun oli luovutettava huoneeni muiden käyttöön. Kun nukuin japanilaisen kanssa samassa huoneessa, en pelännyt, että hän yrittäisi lähennellä. Hän oli hyvä ihminen.

Categories: Taiwan | Leave a comment

#40: Aasialainen totaalikontrolli

Olin siirtynyt pois Kaohsiungin saasteista ja vilinästä. Vaikka Taiwanin saasteet eivät olleet yhtä pahat kuin Kiinassa, niin siitä huolimatta Kaohsiungissa taivas värjäytyi saasteista erikoisen väriseksi monta kertaa viikossa ja keuhkoissa tunsi saastehiukkasista raskaan ilman. Nyt olin itärannikon maaseudulla, jossa ilma oli Taiwanin puhtainta, eikä ilmanlaatu jäänyt kauaksi koko Aasian parhaista paikoista.

Autoin taiwanilaista 45-vuotiasta naista hostellinpidossa. Hän oli ostanut hostellin vasta vajaa vuosi aikaisemmin ja toimi samaan aikaan koululaisten englanninopettajana. Ehkä juuri opettajana toimiminen oli tehnyt hänestä vertaansa vailla olevan kontrollifriikin. Hän ilmeisesti kuvitteli tietävänsä kaiken. Vapaaehtoisjaksoni lopussa ymmärsin viimeistään lopullisesti, että Aasia ja opettajatar oli vaarallinen yhdistelmä, jota kannatti karttaa viimeiseen asti.

Kun juttelimme aivan ensimmäisinä päivinä, hän sattui mainitsemaan miehestään ja siitä, kuinka keskustelut usein päättyivät samaan tilanteeseen. Mies lähti vihaisena pois ja tuhahti: ”Luuletko sinä tietäväsi kaiken?” Opettajatar ihmetteli minulle, miksi mies käyttäytyi niin. Muutaman viikon päästä en enää ihmetellyt miehen käytöstä.

Opettajatar oli kyllä älykäs ja muun muassa opiskellut yliopistossa filosofiaa. Hän näki kuitenkin asioista yleensä vain toisen puolen eikä kyennyt ymmärtämään poikkeavaa näkökantaa. Kun sitten keskustelimme, hän jatkoi aina oman näkökantansa toistamista yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta hiljenin. En siksi, että hän olisi ollut oikeassa, vaan koska tiesin hänen inttävän loputtomiin. Tajusin, miltä hänen miehestään mahtoi tuntua.

Erään kerran hän alkoi puhua suurellisesti siitä, kuinka hän oli tavallisten ihmisten yläpuolella. Hänellä oli tavoite saavuttaa elämässään syvempi ymmärryksen tila, totuus, ja se erotti hänet muista. Sanoin hänelle, ettei tuo tavoite tehnyt hänestä millään tavalla erilaista. Tavoitehan oli sinänsä pelkkä ajatuksen tuote.

”Oletko koskaan ulkona katsellut esim. kissaasi pitkään?” jatkoin. ”Jos todella seuraat kissasi tekemisiä, huomaat, kuinka kadotat itsesi tuohon havainnoimiseen. Havaintojen teko on aivojen luonnollinen olotila, eivätkä aivot voi koskaan tavoittaa mitään muuta totuutta kuin tuon havainnoimisen. Aivot voivat luoda mielikuvan totuudesta ja menetelmän, jolla ne kuvittelevat sen saavuttavansa, mutta kaikki tuo vain vie aivoja kauemmaksi havainnoimisesta, siis todellisuudesta.”

Huomasin, kuinka hän pysähtyi paikoilleen ja alkoi ajatella. Hän oli tavoittamassa oivallusta, jonka esitin, mutta sitten hän hylkäsi sen ja jatkoi tyydytystä tuottavaa ajatustaan. ”Ei”, hän sanoi. ”En hyväksy tuota. Tavoite täytyy asettaa, ja sen eteen on ponnisteltava. Vasta sitten voidaan tavoittaa totuus.”

Ulkona töiden parissa sama oikeassa oleminen jatkui. Hän oli kyllä naiseksi harvinaisen taitava monissa niin sanotuissa miesten töissä, hän esimerkiksi osasi porata ja valmistaa sementtiä. Siitä huolimatta hänellä ei ollut juurikaan käsitystä, kuinka paljon monet ulkotyöt vaativat todella aikaa. Hän oli kuin kartanonrouva, joka sormia napsauttamalla halusi kaiken tapahtuvan nyt ja heti.

Kerran hän antoi minulle tehtäväksi rakentaa polun keittiörakennuksen viereen rinteeseen ilman sen kummempia ohjeita. Rakensin yhdessä tasossa olevan polun melko nopeasti. Seuraavana aamuna huomasin, kuinka hän oli käpertynyt vihaisesti omaan itseensä eikä halunnut keskustella kanssani. Odotin aikani, kunnes hän alkoi puhua polusta. Hän sanoi, että polku oli parempi rakentaa kahteen tasoon. Hän antoi joitakin perusteluita, joista mikään ei ollut erityisen vakuuttava. Kaksi kapeampaa polkua kahdessa tasossa ei antanut mielestäni mitään etua yhdelle leveämmälle polulle yhdessä tasossa. Kävin korjaamassa kuitenkin polun hänen mielikseen. Kun olin saanut urakan valmiiksi, hän naurahti iloisena: ”Mitä minä sanoin? Eikö tämä ole paljon parempi?” Olin hiljaa, koska mielestäni se ei ollut millään tavoin parempi.

Kun kinastelimme töistä, hän usein sanoi: ”You know, I am not always right, but — .” Mitä hän tarkoitti kesken jääneellä lauseella? Sitä, että hän ei ollut aina oikeassa, mutta kuitenkin oli oikeassa. Vain ihminen, joka kuvittelee olevansa aina oikeassa, muotoilee lauseen, kuten hän teki.

Kun hän kuuli, että kirjoitin kirjoja, hän alkoi saarnata minulle menestysuskoa. ”Sinun on vain luotettava tarpeeksi itseesi, sinun on vain luotettava itseesi, ja lopulta onnistut”, hän opasti.

”Etkö todellakaan ymmärrä, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka ovat todella luottaneet itseensä ja silti epäonnistuneet siinä, mitä ovat tehneet?” vastasin. ”Ihminen ei ole Jumala. Liiketoimintaan, yrittämiseen ja taiteen tekemiseen liittyy aina suuria riskejä. Kukaan ei voi hallita kaikkea. Moisen väittäminen on järjetöntä.”

”Mutta ehkä, ehkä he eivät vain luottaneet tarpeeksi itseensä”, hän jatkoi inttämistään. ”Ehkä, ehkä heissä ei ollut tarpeeksi uskoa.”

Aloin nauraa ja sanoin, että hän muistuttaa amerikkalaista menestysgurua. Hän meni hiljaiseksi, kunnes keksi taas uuden selityksen. ”En ole kuin menestysguru”, hän sanoi. ”Minulla on erilaiset arvot. En arvosta menestystä sinänsä vaan sitä, mitä sillä rahalla voi sitten tehdä.”

Hän oli hetken hiljaa ja veti viimeisen korttinsa: ”Jos menestyn, aion auttaa muita.”

Ajattelin, että jos hän halusi auttaa muita, kannatti aloittaa auttamisesta eikä menestyksen tavoittelusta. Menestys oli epävarmaa, ja missä oli sitten auttaminen? Auttaa saattoi ilman menestystäkin. En vastannut hänelle, koska hän olisi inttänyt vain lisää.

Hänen elämäntapansa oli myös johtanut hänet eräänlaiseen eristäytymiseen. Hänen miehensä asui kaupungilla, ja hän asui hostellilla 15 kilometrin päässä kaupungista.

”Mielestäni on hyvä olla yksin”, hän sanoi. ”Silloin välttää kaikkia ikäviä tilanteita.”

Ymmärsin, että koska hän halusi kontrolloida kaikkea, oli se johtanut eristäytymiseen, sillä ihmisiä ei voinut kontrolloida. Nyt hän vain halusi siunata eristäytymisensä.

”Mutta etkö halua auttaa ihmisiä, joilla menee huonosti?” kysyin.

”En”, hän sanoi. ”Haluan pysyä heistä erossa. Haluan kyllä auttaa alkuperäiskansaa, koska kuulun siihen itsekin. Mutta en ongelmaisia. Tiedätkö, koulullani oli töissä nainen, joka oli masentunut. Näin, että hän oli masentunut. Tiesin, mihin kaikki johtaa. Ja niinpä hän teki lopulta itsemurhan. En halua sellaisia ihmisiä elämääni.”

”Voi hyvä Luoja”, sanoin. ”Jos et tunne heitä kohtaan myötätuntoa, miten voisit koskaan oivaltaa totuutta? Etkö ymmärrä, että myötätunto on juuri se, mitä sinussa täytyy olla, jos mielit totuuden oivaltaa? Myötätuntoa kaikkea ja kaikkia kohtaan, olipa kyseessä menestynyt tai ongelmainen. Myötätunto saa alkunsa totuudesta, ja jos sinussa ei ole myötätuntoa, et tule koskaan totuuttakaan oivaltamaan.”

Se oli ainoa kerta, kun hän meni hiljaiseksi.

Silloin tällöin juttelimme seurustelusta. Kerroin hänelle, että tapasin ranskalaisen tytön, joka käytti naisille suunnattua seksipalvelua netissä. Opettajatar sanoi, että oli ollut nuorempana todella suosittu. Länsimaalaiset miehet olivat suorastaan liimautuneet häneen kiinni.

”Miksi et lähtenyt kenenkään kanssa maailmalle?” kysyin.

”Tiedäthän, sellainen vaatii aikaa ja suunnittelua. Tunsin erään pojan USA:sta, jonka kanssa seurustelin kuusi kuukautta. Sitten hän pyysi minua mukaansa USA:han. Kuusi kuukautta, eihän se riitä.”

”Oletko koskaan ollut todella rakastunut?” kysyin.

”Mitä tarkoitat rakastumisella?”

”Ajattelet toista ihmistä joka hetki, et voi malttaa odottaa hänen näkemistään ja olet valmis tekemään ihan mitä vain hänen vuokseen. Olet täynnä onnea ja iloa kaiken aikaa. Mikään ei ole mahdotonta.”

Opettajatar oli hetken aikaa hiljaa, kunnes vastasi: ”Saattaa tosiaan olla, etten ole koskaan rakastunut. Olen kyllä seurustellut monien kanssa, mutta — .”

”Ehkä jos olisit ollut todella rakastunut, ulkomaille meno olisi ollut helppoa?” jatkoin.

”Ehkäpä”, hän vastasi.

Tapasin muutaman kerran hänen miehensä enkä voinut välttyä ajatukselta, että hän oli hankkinut miehen, joka sopeutuisi helposti hänen toiveisiinsa.

Vaikka opettajattaren elämä oli tarkoin kontrolloitua, oli hänessä annos kumouksellisuuttakin. Hän kertoi filosofian opettajistaan yliopistossa ja siitä, että hänen mielestään vain harva heistä ymmärsi elämää syvästi. Yliopistossa filosofia oli jonkin oppimäärän hyväksymistä ja akateemista pullistelua.

Ajattelin, että opettajatar oli nainen, jolla oli älyä ja joka osasi tehdä paljon asioita, mutta hänen elämässään rakkaus loisti poissaolollaan. Yhtäkkiä tajusin, mistä kaikki ehkä johtui. Heillä ei ollut lapsia! Tai ehkeivät lapsetkaan olisi häntä muuttaneet — hänestä olisi vain tullut tiukka tiikeriäiti.

Categories: Taiwan | Leave a comment

Blog at WordPress.com.

%d bloggers like this: