Vietnamin-blogi valmis

Vietnamista tuli vain 2 kirjoitusta (10 sivua). No, en viettänyt siellä viikkoa enempää. Nyt on jäljellä enää 1 kirjoitus Suomesta, ja kirja on valmis. Sitten tarjoamaan kustantajalle. Vaihtoehtoja: http://www.kirjapaja.fi/ , http://www.basambooks.fi/ , http://www.maahenki.fi/ . Kaikki nämä ovat valtavirrasta selkeästi erottuvia kustantamoita. Ja jos ei saa julkaistua, niin sitten omakustanne!

#44: Sydämellisen naisen tarjous

Hostellinomistaja kertoi, että 20 000 dongia oli hyvä perusmaksu mopotaksimatkasta. Se oli noin 75 senttiä. Menin päivittäin kävelemään puistoon ja eräänä päivänä päätin mennä mopotaksilla. Silloin välttyisin parin kilometrin kävelymatkalta pakokaasukatkujen keskellä kaupungin kaduilla.

En tiennyt, miten mopotakseissa sovittiin hinta. Menin vain kyytiin ja osoitin kartalta puistoa. Kuski ymmärsi, ja lähdimme liikkeelle. Puiston portilla kuski pysähtyi ja hyppäsin pois. Kuski näytti kahta sormea, mikä merkitsi 20 000 dongia. Maksoin. Kaikki oli mennyt, kuten pitikin! Olin iloinen, että vietnamilaiset olivat rehellistä porukkaa.

Seuraavana päivänä yritin samaa uudestaan. Otin mopon hostellin läheltä ja osoitin kartalta puistoa. Kuski ei ollut sama. Saavuimme portille, ja kapusin alas. Kuski sanoi: ”Six.” Mitä, ihmettelin. ”Six thousand or sixty thousand?” kysyin. Kuski kirjoitti paperille 60 000. Kolminkertainen hinta!

Aloin jankata kuskin kanssa. Tiesin, että hän yritti huijata. Sanoin, että olin maksanut edellisenä päivänä vain 20 000. ”Twenty thousand, normal price”, sanoin. Kuski jatkoi kuuden sormen näyttämistä. Yhä uudelleen. Ja yhä uudelleen. Ja aina vain uudelleen.

Olen harvinaisen kärsivällinen. Maailmalla matkatessani minulla on vain yhden kerran palanut pinna niin paljon, että aloin huutaa suoraa kurkkua eräälle nuorukaiselle: ”You are a fucking asshole!” Se tapahtui Madeiran saarella, jossa nuori huumeriippuvainen yritti kerta toisensa jälkeen huijata rahaa — vaikka olisin antanut sitä huijaamattakin.

Rahatilanteeni ei ollut Vietnamissa mikään erityisen hyvä. Yritin jatkuvasti säästää rahaa. Kun jouduin mopokuskin huijaamaksi, olin lähempänä kuin koskaan sitä, että löisin jotakuta. Surullisinta huijareissa on se, että he eivät ymmärrä edustavansa koko kansaa. Yksikin riittävän negatiivinen kokemus voi saada matkailijan ajattelemaan: en tule koskaan tänne takaisin. Ja silloin kärsii koko maa, sillä matkailijan rahavirta siirtyy toiseen maahan. Niin kapeakatseinen on huijari, ettei tätä ymmärrä.

Maailmalla ollessani yritän aina edustaa maatani mahdollisimman hyvin, vaikka en tunnustakaan mitään kansalaisuutta. Toivon, että jätän positiivisen jäljen. Se että lähtee maahan, jossa on paljon korruptiota, ei tarkoita, että täytyy antaa sille itse periksi. ”Kaikki muuttuvat Thaimaassa huonompaan suuntaan”, minulle vakuuttelivat monet länsimaalaiset. Pysyin aika lailla samanlaisena — hyvässä ja pahassa. En valaistunut mutten tehnyt rikoksiakaan.

Annoin lopulta periksi huijarikuskille. Kun hän lähti, näytin keskisormea. Päivä oli armottomasti pilalla. Kymmenen kilometrin kävelyn jälkeen kiukku alkoi laantua. Aavistin kuitenkin, että nyt Vietnam alkaisi näyttää todellisia kynsiään. Ensimmäinen mopokyytini oli ollut ensikertalaisen tuuria. Toinen kerta näytti totuuden.

Päivittäin kävelylenkin jälkeen kävin suihkussa ja otin nokoset. Aika kului hitaasti, koska ei ollut mitään tekemistä. Illansuussa lähdin etsiskelemään ruokapaikkaa. Oli jo pimeätä, ja usein satoi vettä. Kadut olivat märkiä, ja katulamppujen valot heijastuivat tummista lätäköistä. Kaikki näytti ja kuulosti Suomen syksyltä — paitsi että oli lämpimämpää.

Ruokailun jälkeen kävelin vielä joskus sinne tänne yrittäen opetella katuja. Kerran astelin erään hienostohotellin ohitse. Kadunkulmassa seisoi nuori vietnamilainen mies.

”Minne olet menossa? Haluatko kyydin jonnekin?” mies kysyi.

”Ei kiitos, olen vain kävelemässä”, vastasin.

”Mitä haluat? Haluat varmasti jotakin. Haluatko naisen? Pystyn järjestämään”, mies maanitteli.

”Ei, en halua mitään.”

”Huumeita? Pilveä? Pystyn järjestämään”, mies jatkoi.

”Kiitos. Ei nyt.”

”Olen täällä iltaisin. Jos haluat jotakin, tule tänne. Pyydä vain”, mies yritti vielä.

Kiitin kohteliaasti ja jatkoin kävelyä. Aloin miettiä, olisiko sittenkin pitänyt pyytää jotakin eksoottista ja katsoa, miten hän olisi reagoinut. Vaikkapa sähkölamautinta. Kukapa tietää, vaikka se tulisi tarpeeseen Vietnamissa. Olisin halunnut käyttää lamautinta huijarikuskiin.

Jatkoin hiljaiselle ja pimeälle kadulle. Kadun toisella puolella seisoskeli 45-vuotias sydämellisen näköinen nainen. Hänellä oli pehmeät, ystävälliset kasvonpiirteet, ja hän näytti aivan äidiltä. Mieleeni juolahti, että hän saattaisi olla opettaja.

Katsoin silmiin, ja nainen käveli siinä samassa luokseni. Hän seisahtui eteeni. Ajattelin, että hän halusi varmasti jutella jostakin. Juttuseuran saaminen tuntui hyvältä. Juuri siksi istuskelin joskus kahviloissa, koska toivoin löytäväni ystävän. Toiveen toteutuminen oli luonnollisesti äärimmäisen epätodennäköistä.

”Buum buum”, nainen täräytti.

Jokainen Aasiassa matkannut tietää, mitä se tarkoittaa, vaikka ei olisi joutunutkaan käyttämään sitä. Se on sana, jonka joku länsimaalainen ystävä opettaa ensimmäisten viikkojen aikana. ’Buum buum’ tarkoittaa ’seksin harrastamista’. Nainen oli prostituoitu!

Olin kerta kaikkiaan hämmentynyt. Miten niin sydämellisen näköinen nainen saattoi olla prostituoitu? Eikä sitä sittenkään ollut vaikea selittää: hän saattoi olla esimerkiksi kahden lapsen äiti, joka oli hiljattain eronnut juoposta miehestään; kenties mies oli hankkinut elannon, ja nyt naisen piti hankkia elanto itse; tai ehkäpä hän sai päivätyöstään vain liian vähän palkkaa. Raha ajoi ihmisen tekemään mitä tahansa.

Elämän kylmyys iski Vietnamissa kasvoille joka suunnalta. Kieltäydyin naisen tarjouksesta ja jatkoin eteenpäin. En ollut viettänyt Bangkokissa aikaani huvittelukaduilla, ja siksi olin välttynyt alan ammattilaisten ehdotuksilta.

Vietnamissa tarjontaa oli ilmeisesti kaikkialla. Oivalsin, että palveluita järjestettiin hienostohotellin lähelle. Olin odottanut, että sydämellinen nainen olisi tarjonnut ystävyyttään. Olisin ollut valmis siitäkin maksamaan.

Vietnamissa elämän raadollisuus oli sitä, että rahalla sai kaikkea muttei ystävyyttä.

Menin muutamana iltana yhdeksältä hostellini lähelle kadunkulmaukseen, jossa oli köyhiä katumyyjiä. Halusin tukea vähävaraisia ihmisiä. Ostin kahvia ja keksejä, ja minulle järjestettiin jonkinlainen tuoli. En tiedä, mistä se johtui, mutta juuri heidän seurastaan nautin kaikkein eniten.

He osasivat sen verran englantia, että pystyimme vaihtamaan joitakin kuulumisia. ”Mistä tulet?” ”Minne menet?” ”Mitä teet täällä?” ”Kuinka vanha olet?” Sanoilla ei ollut niinkään väliä, tärkeintä oli tilanne itsessään. Halusin tuoda lämpöä heidän elämäänsä. Nauroimme yhdessä.

Juuri katumyyjissä oli nöyryyttä, jota kenelläkään muulla ei ollut. Miksi?

Ajattelin, että katumyyjät näkivät kaiken. He näkivät erimaalaiset turistit, hyvätuloiset astumassa ravintoloihin, kiireiset mopoilijat ja autoilijat tööttäilemässä, ja he näkivät prostituoidut ja hämärät kauppamiehet iltaisin. Mutta he näkivät myös koko vuodenkierron, jokaisen sateen, myrskyn, aurinkoisen päivän, tukahduttavan kesän, kostean talven, linnut ja pilvet taivaalla, ja ehkä joskus rakastuneen parin. Ja ennen kaikkea he näkivät myös oman itsensä osana tuota järjestelmää, alimpana kaikista kuin järven pohjassa oleva ankkuri.

Se, joka on alhaalla, näkee koko matkan ylös, mutta se joka on nousemassa ylös, näkee vain oman itsensä ja sen matkan, joka hänellä on kuljettavanaan, jotta hän pääsisi vielä ylemmäksi. Pohjalla olevan ankkurin ei tarvitse nousta ylös, sillä se tietää oman paikkansa.

Juuri siitä katumyyjien nöyryys syntyi, että he tiesivät olevansa samalla paikalla 10 ja 20 vuoden kuluttua. Heidän ei tarvinnut edetä ja kehittyä, vaan maailma eteni ja kehittyi heidän silmiensä edessään.

Kun istuin heidän kanssaan, olin enemmän kotona kuin keskiluokkaisen perheen hostellissa tai hyvätasoisessa ravintolassa olisin koskaan voinut olla. Katumyyjistä puuttui myrkyllinen joksikin tulemisen halu.

#43: Henkireikä Hanoissa

Olin ollut Bangkokissa, joten tiesin, minkälainen kaaos on aasialaisessa miljoonakaupungissa. Tai ainakin luulin tietäväni. Lentolippu takaisin Taiwaniin oli viikon päästä. Mutta jos Vietnam tuntuisi kodilta, mikään ei estäisi minua jäämästä sinne. Viisumi oli kolmeksi kuukaudeksi. Menin Vietnamiin samalla asenteella, kuin olin mennyt kaikkialle viimeisen 10 vuoden aikana. Löytäisinkö kodin itselleni? Sittemmin kysymys oli menettänyt merkityksensä ja sen tilalle oli tullut rationaalisempi ymmärrys, ettei kotia ehkä löytyisikään. Kuuluin niihin, jotka kulkivat mutta eivät asettuisi.

Kun kuljin taksissa lentokentältä hostellille, tein tavanomaisia ensihavaintojani. Miten kuski käyttäytyi? Minkälaiselta maisema näytti? Miltä ilma tuoksui? Havaitsin, että Hanoin ilma tuoksui hyvältä. Tuoksussa oli likaisia rakennuksia, bensankatkua, tienvarren kasveja, kosteutta — jos sitä olisi pitänyt kuvailla makuna, olisin sanonut sitä makeaksi. Pidin Hanoin tuoksusta. Se oli hyvä enne.

Hostelli sijaitsi rautatieaseman lähellä. Sinne piti kävellä hämyisää ja pimeää kujaa pitkin. Itse asiassa hostelli oli hyvätuloisen hanoilaisperheen asunto, josta he vuokrasivat huoneita Airbnb-palvelussa. Asunto koostui kahdesta vierekkäisestä asunnosta, joissa kummassakin oli neljä kerrosta. Monikerroksiset asunnot olivat tyypillisiä aasialaisissa kaupungeissa.

Ensimmäinen huomioni asunnossa kiinnittyi siihen, ettei siellä ollut ikkunoita. Lähes kaikki valo tuli valaisimista. Luonnonvalon puute tuntui uskomattoman ahdistavalta. Sisällä ollessa ei koskaan tiennyt, minkälainen ilma ulkona oli. Säätä piti aina kysellä muilta hostellin asukkailta, jotka olivat käyneet ulkona. Omassa huoneessani havaitsin välittömästi raskaan kosteuden. Hanoissa ilmankosteus on niin suuri, etteivät kylpyhuoneen laatat koskaan ehdi kuivua, jos suihkua käyttää päivittäin. Muutaman nukutun yön jälkeen olin varma, että kylpyhuoneessa oli hometta. Voin pahoin öisin.

Olin yllättynyt, että melkein kaikki olivat antaneet hostellille positiivisia arvioita. Ulkoisesti kaikki oli kyllä siistiä. Luonnonvalon puute ja kosteusongelmat tekivät siitä kuitenkin ahdistavan paikan nukkua. Olisin mieluummin nukkunut vaikka bambumajassa. Ajattelin, etteivät nuoret ehkä noteeranneet muuta kuin pinnan.

Minulla oli viikko vapaa-aikaa. Mitä tekisin? Kun menin uuteen maahan, minua eivät ikinä kiinnostaneet turistikohteet ja shoppailu. Minua kiinnostivat paikalliset ihmiset. Paras tapa tutustua paikallisiin on vain mennä kävelemään kadulle, päämäärättömästi. Hostellimme lähellä kulki yksi Hanoin pääkaduista. Sinne meno oli järkytys. Siellä oli likaista ja meluista. Jalkakäytävät olivat täynnä mopoja ja roinaa. Autot ja mopot kulkivat täysin holtittomasti, minkäänlaisia liikennesääntöjä ei ollut. Torvet soivat jatkuvasti, ja autoja ja mopoja kulki väärään suuntaan vastaantulevien kaistoilla. Kadunvarressa oli katumyyjiä. Kaikki oli vielä monta kertaa Thaimaata alkeellisempaa. Näin iäkkäitä naisia, joilla oli termospullo ja pahvimukeja. Siinä he yrittivät myydä pakokaasujen keskellä koko päivän kahvia. Ja kaiken yllä lepäsi raskas kosteus. Hanoi oli totaalinen kaaos.

Vietnam oli rikastumaan päin, sillä ulkomaalaiset sijoittivat sinne liiketoimintaa ja rahaa. Toki talouden kasvu oli ailahtelevaa. Siitä huolimatta katukaaoksen vastapainona näkyi siistejä korumyymälöitä, ravintoloita ja elektroniikkaliikkeitä, jonne rikkaampi kansanosa suunnisti. Rikkaiden ja köyhien välinen vastakohtaisuus vain lisäsi Hanoin kaoottisuutta — tuntui, ettei Hanoi itsekään tiennyt, mitä se oli.

Menin sekaisin Hanoissa. Normaali suunnitelmani ”kävele ja etsi jotakin mielenkiintoista” ei enää toiminut. En halunnut viettää yhtään ylimääräistä aikaa kadulla. Palasin takaisin hostellille. Etsin Google Mapsista lähimmän puiston. Olin onnekas! Vain muutaman kilometrin päässä sijaitsi laaja puistoalue pienen järven ympärillä. Lähdin kävelemään puistolle. Se oli upea alue, jossa parveili kävelyteitä ja jossa oli kukkia, puita, istutuksia, pieniä myyntikojuja, ravintoloita, kuntotelineitä ja huvilaitteita. Siellä oli vehreää, eivätkä kaupungin pakokaasut yltäneet sinne asti. Järven ympäri kulki useamman kilometrin reitti. Puisto oli yksin Hanoin keitaista. Astuessani puistoon tiesin välittömästi, mitä sillä viikolla tekisin. Kävelisin ja istuskelisin joka päivä puistossa!

Vietin puistossa 1. päivänä kolmisen tuntia. Rakastin ihmisten katselemista. Aamupäivällä onkijoita ja kävelijöitä oli vielä harvakseltaan mutta riittävästi mielenkiinnon ylläpitämiseen. Palasin iltapäivällä hostellille. Varsinaisesti hostellinpitäjä oli perheen 25-vuotias poika, jolle vanhemmat olivat antaneet luvan pitää hostellia perheen asunnossa. Tapasin pojan ja kerroin innostuneesti puistosta.

”Miksi menet sinne aamupäivällä, kun siellä ei ole muita ihmisiä?” hän kysyi kummeksuen.

Oivalsin, että vietnamilaiset olivat samanlaisia massaihmisiä kuin taiwanilaisetkin. Puistoon mentiin kävelemään silloin, kun siellä oli muitakin, eli iltapäivällä töiden jälkeen. Eurooppalainen meni kävelemään silloin, kun omaan aikatauluun parhaiten sopi. Muilla ihmisillä ei ollut merkitystä.

Aasian-matkoillani rakkaus maaseutuun oli koko ajan kasvanut ja kasvanut. Bangkokia sieti juuri ja juuri muutaman päivän. Pohjois-Thaimaan Chiang Rai oli lämminhenkinen pieni kaupunki, mutta kaikkein hienointa oli ollut pienessä Samanmitin kylässä keskellä maaseutua. Taiwanissa olin hylännyt vapaaehtoistyön Kaohsiungin kaupungissa ja suunnannut maaseudulle Hualianin kaupungin lähistölle. Japanissa olin tehnyt vapaaehtoistyötä maaseudulla, mutta kielenopiskelu oli pakottanut minut kaupunkiin.

Jo muutaman päivän jälkeen tiesin, ettei Hanoista voisi koskaan tulla kotini. Inhosin sitä koko sydämestäni. Mutta Pohjois-Vietnamin pienet vuoristokylät ja -kaupungit kyllä vetosivat edelleen. Puhdas ilma, yksinkertaiset, lämminhenkiset ihmiset, pakoton tunnelma — sitä kaipasin.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Minulle kävi juuri päinvastoin. Näkökulmani kapeni koko ajan sen suhteen, minne voisin muuttaa pysyvämmin asumaan. Aasialaiset suurkaupungit hirvittivät, edes Japanin täydellinen siisteys ei tehnyt japanilaisesta kaupungista siedettävämpää. Puhumattakaan ilmastosta, joka ei juuri missään Kaakkois-Aasiassa sopinut pohjoismaalaiselle ympärivuotiseen asumiseen. Ja suuri osa Kiinaa eli saasteiden varjossa.

Kun olin aloittanut matkailuni, oli maailma näyttänyt avaralta ja mahdollisuuksia täynnä olevalta. Muutaman vuoden päästä tuntui, että etsin neulaa heinäsuovasta.

Totta kai ihminen sopeutuu kaikkeen, sellaiset ovat ihmisen aivot. Mutta uskoin yhä edelleen onneen. Ja siksi oli jatkettava kulkemista.